ULTIMATE

Suomalaisen ultimaten avoimen sarjan historiaa

Frisbeen laskeutuminen Suomeen

Liitokiekon joukkuepeli, ultimate, kulkeutui Suomeen syntymämaastaan Yhdysvalloista 1970-luvun loppupuolella. Suomi on lajin pioneerimaita Euroopassa Iso-Britannian, Ruotsin ja Itävallan ohella. Lajia tekivät tunnetuksi Yhdysvalloista palanneet vaihto-oppilaat, muun muassa Klaus Arpia, joka oli "jenkeissä" vaihto-oppilaana vuonna 1975.

Lajin leviämisen kannalta merkittävässä roolissa oli frisbeekiekkoja tuolloin maahantuonut Booster Oy, jonka markkinointi kantoi nopeasti hedelmää. Ultimatea ja muita liitokiekkolajeja vuodesta 1978 lähtien harrastaneen Pekka Rannan mukaan monien ensimmäinen kosketus ultimateen syntyi juuri maahantuojalta saatuja sääntöjä tavaamalla. Alkujaan yhdelle konekirjoitusarkille mahtuneet säännöt olivat hyvin yksinkertaiset; esimerkiksi pysäytyslaskentaa ei mainittu lainkaan.

Liitto frisbee-lajeille perustettiin vuonna 1978.

"Jukka Porko ja Leo Luoti järjestivät Suomi-Amerikka -yhdistyksen tiloissa Helsingissä eri liitokiekkolajien esittelytilaisuuden, jossa nähtiin muun muassa videoita MM-kilpailuista USA:sta. Samassa yhteydessä 16. toukokuuta 1978 perustettiin Suomen Frisbee Liitto. Liiton perustajajäsenet olivat Jukka Porko, Leo Luoti ja Helena Aalto." ( lähde: Sami Poimala / Fribakaveri ) 

Muut ensimmäiset jäsenet olivat myös Helsingin Suomi-Amerikka -yhdistyksen jäseniä. Frisbee-nimen käyttöön liittyvien tavaramerkkikiistojen vuoksi liitto tunnetaan nykyään nimellä Suomen Liitokiekkoliitto ry (SLKL ry).

"Perustaminen tapahtui Munkkiniemen puiston nurmikoilla, Kone-yhtiön takana, joista tuli vuosiksi frisbeepyhättö. Samaisessa paikassa perustettiin myöhemmin myös Suomen ensimmäinen liitokiekkokerho, Helsingin Frisbee Disc Club (Hesa), jonka puheenjohtajaksi valittiin Klaus Arpia ja sihteeriksi kutsuttiin Catarina Sundström. Molemmat vaikuttivat myös liiton hallituksessa", muistelee Jukka Porko.

"Alkuporukkaa koottiin ajelemalla autolla ympäri Helsinkiä ja kertomalla kaikille frisbee kädessä nähdyille, että Liitto on perustettu ja Munkkiniemessä harjoitellaan viikoittain. Näin tavoitettiin muun muassa Klaus "Klasu" Arpia ja Catarina "Ca" Sundström, jotka heittelivät Kaivopuistossa keskenään", jatkaa Jukka. "Pikkuhiljaa porukka kasvoi. Jo varhaisessa vaiheessa mukaan tulivat muun muassa Klaus "Klade" Korpela (R.I.P.), Marko Timonen, Max Toiviainen ja moni muu. Kainu Mikkola (R.I.P., valittiin lentopalloliiton Hall of Fameeen 2017) seniorina kilpaili joukossa mukana. Kaikkia eri lajeja harrastettiin: ultimate, frisbeegolf ja guts olivat suosituimpia, mutta myös tarkkuusheitto, pituus ja MTA (Maximum Time Aloft) olivat kuvassa mukana. Freestyle oli harvojen valtaa, 3–4 paria jyräsivät, etunenässä Klasu ja Klade. Petri Isola oli freestylen lupaava juniori, joka myös menestyi myöhemmin hyvin aikuisten sarjassa voittaen sekä maailmanmestaruuden että Euroopan mestaruuden."

Liitokiekkoilun ehdottomia pioneereja on myös Seppo Nieminen. Hän toi kasan frisbee -kiekkoja mukanaan Suomeen oltuaan kesän vuonna 1968 vaihto-oppilaana USAn Mainessa. Hän edusti Suomea yksilölajien MM-kisoissa lähinnä frisbeegolfissa jo vuodesta 1978 lähtien.

Sebastian "Basse" Bondestam oli ensimmäinen junioreiden yleismestari 1978 ja ultimaten Euroopan mestari 1980. "Klasu ja Klade hallitsivat freestylen, Harri (R.I.P. Spoof) ja minä yritimme kopioida heidän ja Bobin temput. Can sisko Mio kävi samalla luokalla kuin minä ja asuttiin Kaivarissa. Siellä skeitattiin ja ruvettiin myös heittämään lättyä Klasun ja muiden kanssa. Sitä kautta minäkin liityin joukkoon. Olin aloittanut jenkkifutiksen, mutta siirryin vuoden jälkeen frisbeen pariin. Ensimmäisessä SM-kisassa olin mukana juniorina. Taisin olla 19. jäsen Suomessa", muistelee Basse. 

Euroopan mestari oli myös Broadcastin perustajajäsen ja rumpali Miri Miettinen. Mirin luokkakaveri ja Broadcastin jäsen Esa Kaartamo (R.I.P.) oli myös huikean muusikkouran lisäksi vuoden 1980 Ultimaten Euroopan mestari. Miri muutti 1970-luvulla Varkaudesta Munkkiniemeen ja kävi heittelemässä frisbeetä legendaarisessa Koneen puistossa joka ikinen ilta kavereiden kanssa. 

"Frisbeegolf sai tulta alleen heti. Ydinporukka kävi kisaamassa Tukholmassa Kärsön radalla monesti. Copenhagen Disc Golf Open oli myös kuvassa mukana, kisattiin upeassa Carlsbergin puistossa. Euroopan ensimmäiset frisbeegolfin mestaruuskisat pelattiin Länsi-Saksan Essenissä vuonna 1981. Joukko suomalaisia osallistui kisaan, menestystä tuli naisten puolella, Kirsti Salmenkallio oli hienosti hopealla. Suomen FDGA:kin perustettiin innostuksissamme, mutta aikaa sen kehittämiselle ei riittänyt. Ensimmäinen "frisbeegolfrata" oli Sibelius -puistossa Töölössä. Maaleina tai "reikinä" olivat puut, paitsi viimeinen, joka oli Sibelius -patsaan takimmainen torvi. Turistit saivat välillä ihmetellä, kun lätty kolisi vieressä olevaan tolppaan. Ensimmäinen pysyvä rata tehtiin vuonna 1983 Meilahteen, jossa se vieläkin on. Ensimmäisten ratojen joukossa oli myös Hyvinkään Sveitsin hotellin rata, jonka kävimme joukolla suunnittelemassa." Jukka, Klasu, Klade, Marko ja Bob olivat suunnittelemassa ja toteuttamassa Meilahden rataa. Bob voitti ensimmäisen ja tasaväkisen frisbeegolf -kisan siellä. Suomen Frisbeegolfliitto perustettiin lopulta parikymmentä vuotta myöhemmin kuin SLKL vuonna 1998.

"Suurin ongelma oli aluksi liitokiekkojen saatavuus. Urheiluliikkeiden ostajat eivät uskoneet lajiin, vaan ostivat sisään Junior- ja All American -kiekkoja. Heidän mielestään muovinpalaset maksoivat ihan liikaa. Pikkuhiljaa ponnisteluiden ja sattumienkin kautta tietoisuus lajista levisi ja liitokiekkojen saatavuus parani. Suuri vaikutus oli jalkapallon MM-kisojen väliajalla TV-ykkösen näyttämä video Rose Bowl -frisbeekisoista vuonna 1978 (Pasadena California, video löytyy YouTubesta). Tämänhän näkivät miljoonat suomalaiset. Urheilu-uutisten ankkuri Seppo Kannas innostui uudesta lajista, avarakatseinen kaveri", päättää Jukka.

Alkuvuosien kohokohtia olivat Frisbeen SM-kisat 1979 Olympiastadionilla, jonka lehtereille oli kerääntynyt liki 10 000 katsojaa. Yksilölajien ohessa pelattiin myös ultimaten Suomi-Ruotsi (Skogshyddan IS, Göteborg) -näytösottelu, jonka isännät voittivat niukasti maalein 8–5. "Samana vuonna pelattiin myös ensimmäinen kansallinen näytösottelu sekajoukkuein Helsinki Openissa", lisää Pekka. Mainittakoon, että yksilölajien yleismestaruuden voitti Stadikalla tyylipuhtaasti Klaus Korpela. Hän oli myös vuosia ultimatemaajoukkueen kantavia voimia. Klade kommentoi harrastustaan Frisbarissa: "Kotiväki ei harrastuksestani erityisemmin pitänyt, koska heidän mielestään missään ei enää voinut istua saamatta frisbeetä päähänsä. Koirakin oli varmasti salaliitossa minua vastaan, koska se aina tilaisuuden saadessaan vei frisbeeni, eikä millään suostunut antamaan sitä takaisin."

"Booster Oy myi frisbeekiekkoja vuodessa kymmeniä tuhansia keskusliikkeille mm. Kesko, SOK, Elanto, Intersport, Sportia jne", valottaa Jukka. "SM-kisat olivat yksi Stadionin suurimmista urheilutapahtumista vuonna 1979", täydentää Mikael Hästbacka. Frisbeetä markkinoitiin myös monissa muissa massatapahtumissa. Porissa Finnish Hot Rod Associationin järjestämissä Drag Racing -kisoissa 13. toukokuuta 1979 antoivat HELSINKI FRISBEE disc CLUBin Klaus Korpela ja Klaus Arpia vauhdikkaan Freestyle -esityksen noin 13 000 innostuneen katselijan edessä. Helsingin Kesäviikkojen Kaivopuiston ilmaiskonsertissa 2. heinäkuuta 1979 lingottiin 11 000 paikalle saapuneen joukkoon lavalta Kojon uutta älppäriä mainostavia frisbeekiekkoja. 

1980-luku, pioneerien vuosikymmen

Suomen Frisbee Liiton toiminta oli liitokiekkoilun alkuvuosina yksilölajipainotteista. Myös liiton jäsenlehden, Frisbarin ensimmäiset vuosikerrat sisältävät pääosin yksiölajeista kertovia artikkeleita. Vasta Frisbarissa 1/1983 oli korostetusti Ultimate Extra.

SM-sarja liikkeelle pääkaupunkiseudun seurojen komennossa

Ensimmäinen dokumentoitu seurojen välinen ultimateottelu pelattiin vuonna 1981. Tuolloin niin sanotuissa kauden avajaisissa The Team kukisti niukasti 5–4 HFdC:n (Hesa) ja FFF:n (Funky Frisbee Freaks, Helsinki) yhdistelmän. Vuonna 1980 perustettu The Team Helsingistä onkin Suomen vanhin toimiva liitokiekkoseura. Ensimmäinen perustettu seura oli kuitenkin Helsinki FdC, joka rekisteröitiin vuonna 1979.

Vuonna 1981 pelattiin myös ensimmäisen kerran ultimaten avoimen sarjan Suomen mestaruudesta. Kisat organisoi Pekka Ranta, ja ensimmäiset vuodet olivat erittäin pääkaupunkikeskeisiä. Tämä keskittyminen palveli hyvin Suomen maajoukkueen harjoituksia sekä pioneerivuosien menestystä. SM-sarjan alkuvuosina HFdC (Hesa) pyöritteli vastustajiaan mennen tullen Jukka Kauppisen, Kai Koivulan, Klaus Arpian sekä Klaus Korpelan johdolla. Myöskin nuoret Sebastian "Basse" Bondestam ja Cedrik "Ceddi" Wrede olivat maailmanluokan pelaajia vahvistaen tyylillä ja taidolla Hesan ylivoimaa. Dynastiaa kesti peräti viisi vuotta vuodet 1981–1985. Hesa pelasi joka vuosi finaalissa voittaen yhteensä kolme kultaa ja kaksi hopeaa. Uusi espoolainen haastaja The Floyd Company vahvistui kuitenkin vuosi vuodelta.

Pioneeri Kai "Kaide" Koivula muistelee: "Ensimmäinen Ultimate -matsi oli vuoden 1979 Helsinki Openissa, jossa pelattiin ruotsalaisia vastaan. Silloin myös perustettiin Hesan joukkue. Tällä nimellä pelattiin Ultimate sarjaa vuodet 1981-1985. Vuonna 1986 perustettiin Liito-Oravat, kun Eeron Alperin joukkue Funky Frisbee Freaks (FFF perustettu 1981) liittyi Hesan joukkueeseen. Liito-Oravat oli sarjassa mukana vuoteen 1988 asti, mutta sarja jäi joukkueelta valitettavasti kesken." Joukkuetta motivoi vielä kuitenkin seuraavana vuonna 1989 pidetyt ensimmäiset seurajoukkueiden MM-kisat Kölnissä. Last but not least eli Liito-Oravat päätyivät viimeiselle sijalle 29. 

Ultimaten valtikka siirtyikin 1980-luvun puolessa välissä The Floyd Co:n johdolla Espooseen vajaaksi 10 vuodeksi. Jo vuonna 1982 The Floyd Co taisteli yllätysvoiton Hesasta Munkkiniemen pyhätössä 21–17. Kausi oli Floydin ensimmäinen, mutta osalla pelaajista oli kuitenkin aiempaa kokemusta liitokiekon yksilölajeista. Paljon yhdessä heitelleiden pelaajien rinki oli koottu Toppelundin alueelta, kaveripiireistä ja läheisistä kouluista, kuten Haukilahden Koulusta sekä Tapiolan Lukiosta. Tapiolan Lukiossa fanaattinen puuhamies oli Jouni "Becks" Peltola, jonka osaksi identiteettiä tuli punainen hikinauha. Se oli päässä harjoituksissa, peleissä, oppitunneilla, suihkussa, saunassa...saattaa olla, että nauhasta johtuen Becks joutui mennentullen Tullin tarkastettavaksi pelireissuilla.

Vuoden 1987 SM-finaali oli yksi vuosikymmenen kiihkeimmistä. Espoon Floydin ja Helsingin Liito-Oravien välistä ottelua pelattiin lähes kolme tuntia, välillä ukkosen ja salamoinnin vauhdittamana. Märkä ja liukas kenttä haittasivat selvästi pelaajia. Mistään huipputason ottelusta onkaan turha puhua. Sen sijaan taistelun ja tunnelman puolesta voi puhua vuosikymmenen ottelusta. Kummallakin joukkueella oli mahdollisuudet voittoon, Liito-Oravilla jopa kolme kertaa, mutta Floyd korjasi mestaruuden Pallokentällä lopulta jatkoajan tuloksella 25–24.

1980-luvun edetessä ultimate alkoi levitä myös pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. "Lukiossa pelin oppineiden harrastajien muuttaessa opiskelupaikkojen perässä muihin kaupunkeihin joukkueita perustettiin muuallekin, kuten Vaasaan (WWW), Turkuun (UC Jokers) ja Tampereelle (Talikko). Kesäisissä SM-sarjoissa mestaruudet kuitenkin pysyivät pääkaupunkiseudun joukkueilla Helsingissä ja Espoossa pitkään, vaikka vaasalaisjoukkue Waasan Weto Woima (WWW) olikin useasti loppuottelussa 1980–90 -lukujen taitteessa", kirjoitti Hartti Suomela liiton sivuilla.

Floydin jälkeen kahmi Suomen mestaruuksia Espooseen yksi kaikkien aikojen parhaimmista suomalaisjoukkueista - Atletico. Atletico voitti SM-kultaa peräti kuudesti peräkkäin vuosina 1988–1993. Samaan on pystynyt vain viime vuosien ykkönen Espoon Otso.

Atleticossa yhdistyivät sopivasti kokemus sekä nuoruuden into. Joukkue oli itseasiassa Espoon Tsemistä kehittyneen Atletico Gäddvikin ja osan Floydista fuusio. Floydin rungon lisäksi Atleticon omat junioripojat, muun muassa Tomi Bruns, Joakim Kärkkäinen, Tuomas Makkonen, Petteri Pesonen ja Timo Kuusakoski olivat ikäluokkansa maailman eliittiä. Kaikki olivat viskelleet kiekkoa pikkupojasta lähtien osallistumalla yksilölajeihin. Atleticon menestyksen salaisuutena ei ollut enempää eikä vähempää kuin 11 kuukautta vuodessa systemaattista harjoittelua sekä pelaajien vuosien pelikokemus kansainvälisistä turnauksista.

Maajoukkueelle heti Euroopan mestaruus

Suomalaispelaajat osallistuivat ultimaten kansainvälisiin turnauksiin heti alkuvuosista lähtien. Ultimaten ensimmäiseen EM-turnaukseen vuonna 1980 liitto lähetti avoimen sarjan maajoukkueen. Maajoukkueella oli Pariisista tuomisinaan mestaruuspokaali, kun Iso-Britannia kaatui loppuottelussa upeasti luvuin 16–15. Suomi taisteli voiton uskomattomasti 12–15 tappioasemasta. Ensimmäisissä kisoissa oli mukana myös Wales, joka hävisikin pian ultimatekartalta. 

"Muutama viikko sitten saatiin todellinen näyttö siitä, että Suomi kuuluu Euroopan Frisbee-eliittiin. Suomi VOITTI Ultimate-Frisbeen EUROOPAN MESTARUUDEN. Mestaruusarvoa lisää vielä erittäin tiukka loppuottelu, jossa Suomi kukisti Englannin niukin luvuin 16–15. Lujaa taistelutahtoa ja kylmähermoisuutta korostaa se, miten Suomi 12–15 tilanteesta käänsi vielä voiton kotiin. Täysi tunnustus pojille", tarinoi Frisbari 4/80.

"Ehkäpä tämän voiton jälkeen Frisbee-kiekkoilun arvostus nousee maassamme. Eräiden päivälehtien palstoilla Frisbee-kiekkoilu on ollut tasavertaisesti muiden, perinteisten urheilulajien kera kuten paini ja keihäänheitto. Vielä on kuitenkin paljon tehtävää. Lajin tunnetuksi tekemistä voimme kaikki edesauttaa omalla tavallamme", jatkettiin artikkelia samassa numerossa. Suomi oli hävinnyt runkosarjassa Englannille selkeästi 7–15. Matkalla kultaan kaatui semifinaalissa Wales tylysti 16–7. Miri lisää vielä, että "Brittien pelitapa oli Spiritin vastaista ja ottelu jopa keskeytettiin. Suomalainen sisu kuitenkin kiehui ja sillä kolattiin vastustaja puhtaasti".

Vuoden 1981 Milanon kahdeksan maan EM-turnauksessa Pariisin taktiikka ei enää purrut Suomen jäädessä pronssille Ruotsin ja Englannin jälkeen. Itävallan Obetraunissa löytyi vuonna 1982 Euroopan psykologinen tasapaino 13 vuodeksi eteenpäin. Ruotsi voitti EM-kultaa peräti kahdeksan kertaa peräkkäin vuosina 1982–1995 Suomen ollessa aina hyvänä kakkosena. Muut Euroopan huippumaiden maajoukkueet kuten Saksa, Hollanti, Itävalta ja Englanti/GB ovat taistelleet hienosti Suomea ja Ruotsia vastaan, jääden aina kuitenkin finaalien ulkopuolelle.

Vuonna 1983 kansainvälinen vastus vain koveni. Ensimmäiset ultimaten MM-kisat pelattiin Göteborgissa elo-syyskuun vaihteessa 1983. Ruotsi oli hallitseva Euroopan mestari ja kotikisat olivat heille upea näyteikkuna levittaa lajia maassa edelleen. Kisajärjestelyihin oli panostettu valtavasti ja kisat huipentuivat legendaarisella Ullevin stadionilla pelattaviin finaaleihin.

Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun eurooppalaisilla oli mahdollisuus kohdata amerikkalaiset huippupelaajat kansainvälisissä arvokisoissa. USA:ta edusti kisoissa hallitseva Yhdysvaltojen mestari Boston Rude Boys. Euroopasta osallistui 10 maata maajoukkueidensa voimin.

Suomen miesten (avoimen sarjan) joukkueessa pelasi 20 pelaajaa Harri Spoofin toimiessa joukkueen valmentajana. Harri toimi kisoissa myös naisten maajoukkueen valmentajana, joten tehtävää hänellä riitti kisojen aikana. Hän oli eurooppalaisia tienraivaajia toimiessaan puhtaasti päävalmentajana, kun yleinen tapa oli pelaajavalmentajien käyttö niin seura- kuin maajoukkuetasollakin 80-luvulla eri puolilla Eurooppaa ja lajin emämaassa USA:ssakin. Omakohtaista pelikokemusta ja menestystä Harrilla oli maajoukkueesta jo vuosilta 1980 (EM-kulta) ja 1981 (EM-pronssi).

Harrin johdolla Suomi oli valmistautunut kisoihin huolella. Etenkin kova fyysinen harjoittelu ja joukkueelle iskostettu selkeä pelityyli antoivat Suomelle hyvät lähtokohdat kisoihin.

Suomen pelityyli olikin eurooppalaisille vastustajille myrkkyä alkulohkossa. Italia, Sveitsi, Norja ja Ranska kaatuivat kaikki selkein lukemin, mutta alkusarjan viimeisessä ottelussa suomalaiset saivat ennakkosuosikki Yhdysvalloilta (USAn hallitseva mestari, Bostonin Rude Boys) kylmää kyytiä. Lopputulos oli tyly 15–2.

Tiukassa välieräottelussa Suomi kuitenkin kaatoi Itävallan 16–14 ja loppuotteluun lähdettiin ottamaan Yhdysvalloista revanssia. Ullevilla pelatussa finaalissa Rude Boys oli tasaisesti parempi. Puoliajalle mentiin USA:n johtolukemissa 12–4 ja lopputulos 29–11 ei jätä jossiteltavaa, mutta Suomen maajoukkue oli hankkinut historiallisen MM-hopean!

Ottelun jälkeen vain harva pelaaja tiesi, että MM-finaaliin pääseminen tulee jatkossa olemaan entistä vaikeampaa. Finaalin saivat kuitenkin kokea vuonna 1988 vielä uudestaan Göteborgin joukkueessa pelanneista 12 pelaajaa. Sen jälkeen finaaliin ei olla avoimen sarjan maajoukkueiden MM-kisoissa päästy.  

MM-mitaliputki jatkui hienosti pronssilla vuonna 1984 Sveitsin Luzernissa.

Seuraavien vuosien aikana Suomi pysyi vielä mitalikannassa kiinni. Vielä vuonna 1988 Belgian Leuvenissa Suomi voitti hienosti MM-hopeaa. Tämä onkin jäänyt historian viimeiseksi MM-finaalipaikaksi. Voiton vei USA:ta edustanut New York New York. Joukkueessa pelasivat mm. maailman maineeseen päässeet Ken Dobyns, Dennis "Scribber" Warsen sekä WFDF:n monivuotinen puheenjohtaja Robert "Nob" Rauch. 

Vuoden 1989 maajoukkue on vielä syytä kirjata historiikkiin, koska Tanskan Vejlessä pidettyjen EM-kisojen round robin oli murskaava. Keskimäärin ottelut voitettiin 21–5. Ruotsikin antoi viisaasti luovutusvoiton säästellen joukkuetta ratkaisevaan finaaliin. Tällä runkosarjan ottelulla ei ollut enää merkitystä ja jälkeenpäin ajateltuna se oli viisas veto ruotsalaisilta. Vuoden 1989 maajoukkue on yksi kaikkien aikojen parhaista, mutta ratkaiseva finaalivoitto taisi lipsahtaa ylipitkään verryttelyyn ja pelin alkamisen odotteluun. Naisten finaali meni 1,5 tuntia yliajalle ja odottavan aika on pitkä. Odottelun tuloksena verryttely ja lataus itse finaalipeliin epäonnistuivat. Ruotsalaiset pelasivat finaalissa hyökkäykset nopealla tempolla ja varmoilla puolipitkillä heitoilla. Suomalaiset lähtivät peliin hieman hitain jaloin ja tarvittavia katkoja ei saatu. Jälleen tuli kuitenkin yksi EM-hopea hienoon saldoon.

Seurajoukkueet kansainväisillä kentillä – Floydille heti EM-kultaa

1980-luvun alussa myös seurajoukkueiden kansainväliset kontaktit ja intressi kasvoivat. Belgialaiset saivat kunnian järjestää ensimmäiset kansainväliset seurajoukkuekisat Namurissa jo v. 1979. Namurissa kisailtiin aina vuoteen 1986. Vuonna 1981 pidettiin lähellä Pariisia Creteil Tournament, jonka EM-statuksen arvon tunnusti EFDF hieman myöhemmin vuonna 1985. Kisoihin osallistui yhteensä 37 miesten ja naisten joukkuetta ympäri Eurooppaa. Länsi-Saksan Rottenburgissa järjestettiin vuonna 1985 ensimmäinen kansainvälinen seurajoukkueturnaus. Joukkueita saapui paikalle 7 eri maasta mm. USAsta. 

Vuonna 1987 alkoi suomalaisten seurajoukkueiden kansainvälinen menestys. Helsingin Sanomien artikkelissa otsikoitiin komeasti "Espoon Floyd liitokiekkoilun Euroopan mestari". Itse artikkelin sisältö oli "Espoolainen Floyd voitti ensimmäisenä suomalaisena seurana ultimateliitokiekkoilun avoimen sarjan Euroopan mestaruuden Rotenburg-Wummessa Länsi-Saksassa. Loppuottelussa espoolaiset kukistivat vuodesta 1979 Euroopan kenttiä hallinneen Ruotsin Örebro SFMSC:n 15–11 (8–6). Ottelun ratkaisi Floydin vaihteleva puolustus, joka tyrehdytti tehokkaasti ruotsalaisten hyökkäykset. Lisäksi Floyd jaksoi rakentaa hyökkäykset maltillisesti, eivätkä kovassa tuulessa sortuneet liian pitkiin syöttöihin. Viidestä alkusarjaottelustaan Floyd hävisi vain yhden Länsi-Saksan Drei Eichille 9–13. Alkulohkossa kukistui puhtaasti myös toinen ruotsalainen suurseura, Stenungsund, murskaavasti 13–6.". Floydissa loisti nuori lupaus Janne Kerttula.

Ultimatehistorian ensimmäiset seurajoukkueiden MM-kisat pidettiin kaksi vuotta myöhemmin vuonna 1989 Länsi-Saksan Kölnissa. Suomea edustivat mestarijoukkue Atletico sekä konkarijoukkue Liito-Oravat. Lopputuloksissa Atletico sijoittui mainiosti seitsemänneksi ja täytti näin suuren yleisön sekä omat odotukset.

Yhteenveto 1980-luvusta

1980-luvulla Suomi oli vielä hienosti maailman huipulla. USA vei puhtaasti kaikki maailmanmestaruudet, mutta Suomi ja Ruotsi taistelivat tasapäisesti finaalipaikasta molempien yltäessä siihen kaksi kertaa. Vain Länsi-Saksa edellä mainittujen maiden lisäksi mahtui kerran mitalikolmikkoon voittaen pronssia 1986 maalieron turvin. Suomi oli hienosti MM-tilaston kolmonen heti Ruotsin jälkeen, länsinaapuri oli yhden pronssin verran parempi.

EM-kisoissa marssijärjestys säilyi; Suomi voitti ensimmäisen mestaruuden vuonna 1980, Ruotsin voittaessa seuraavat mestaruudet. Suomi oli finaalissa Ruotsin kanssa neljä kertaa putkeen vuosina 1982–1989. Muista mitalimaista mainittakoon pioneerimaat Iso-Britannia, Itävalta sekä Länsi-Saksa, Hollanti ylsi pronssille vihdoin Tanskassa 1989.

Seurajoukkuetasolla menestyivät luonnollisesti etupäässä sekä ruotsalaiset joukkueet että myös Suomen The Floyd co että Atletico. Osa arvokisoista oli vielä epävirallisia 1980-luvulla. SFMSC Örebro oli kuitenkin Euroopan kenttien numero yksi. Muita vahvoja seuroja olivat Westervik FC, Stenungsund FC sekä Skogshyddan IS Göteborgista.

Suomessa ensimmäisen vuosikymmenen aikana joukkueiden määrä kasvoi kuudesta kymmeneen joukkueeseen ja kaikki pääsivät komeasti pelaamaan Suomen mestaruudesta. Samalla laji levittäytyi pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Mestaruussarjassa pelasivat WWW Vaasasta, SUF Seinäjoelta, Talicco Tampereelta sekä UC Jokers Turusta, vain WWW pystyi haastamaan Espoon ja Helsingin joukkueet. Ensimmäiset Suomen mestaruudet menivät Hesalle valtikan siirtyessä lopullisesti 1985 Espoon Floydille. Espoolaisten valtakautta jatkoi Atletico voittaen peräti kuusi mestaruutta peräkkäin vuosina 1988–1993. 1980-luvun paras joukkue oli mitalien valossa The Floyd Co, neljä kultaa ja pronssi. Team keräsi eniten mitaleja, kuusi kappaletta. 

Pistepörssejä ei pidetty systemaattisesti eikä oikein arvostettukaan aidossa joukkuepelissä alkuvuosina. Alla oleva TOP 7 on Frisbareista poimittu eikä siis kata kaikkia kausia eikä välttämättä edes kaikkia pelaajia:

Yllä mainitut tilastokärjet pyörittivät peliä Suomen kentillä ja olivat useimmiten vastuunkantajia otteluita ratkottaessa. Kaikki olivat myös maajoukkueen runkopelaajia Saastamoista lukuunottamatta. Vantaan Maniacs, jossa Nappe pelasi, hajosi nuorten miesten mennessä armeijaan vuorotellen (sama haaste oli myös Floydilla). Sen jälkeen opiskelu ja työt veivät miehet eri puolille Suomea. Leijonat-sivuston mukaan Jari "Nappe" Saastamoinen on tehnyt ansiokasta valmennusuraa Pohjois-Suomessa jääkiekon parissa.

1990-luvulla kilpailu kiristyy

Siirryttäessa 90-luvulle ultimate oli Suomessa kasvuvaiheessa. Vuonna 1989 oli ensimmäistä kertaa järjestetty halliultimaten SM-kilpailut - luonnollisesti Espoossa - ja sisäkaudesta tulikin jatkossa tärkeä osa suomalaista ultimaten kisa- ja harjoituskalenteria. Vuosikymmen alkoi espoolaiskomennossa, joskin harrastajamäärät ja joukkueet pääkaupunkiseudun ulkopuolella lisääntyivät jatkuvasti. Kansainväisillä kentillä saatiin edelleen menestystä niin maajoukkuetasolla kuin seurajoukkueidenkin voimin.

Team päätti espoolaisten valtakauden

Ulkosarjassa Atletico jatkoi SM-kauden hallintaa. Fiinaalissa oli vuorotellen vastassa WWW (1990 ja 1991 - molemmilla kerroilla lopputuloksena oli 21–15 espoolaisille), Team (1992) ja Espoo Ultimate Club - EUC (1993).

Espoon dynastian mursi Helsingin Team vuonna 1994 voittaen mestaruuden myös heti perään vuonna 1995. Teamiläisiä yhdistää myös rakkaus lajiin, moni pelaa vielä GM, GGM, Yoda ja jopa avoimessa sarjassa.

Atleticon kuihduttua Team musersi pitkään jatkuneen espoolaisten valtakauden. Odotusten mukaisesti vuoden 1994 SM-finaaliottelu Teamin ja Espoon Liquidiscin välillä alkoi tasaisissa merkeissä, kunnes Teamin luunkova miespuolustus alkoi tuottaa tulosta. Tauolle mentiin Teamin johtaessa peräti neljällä maalilla 11–7. Yleisö odotti Liquidiscin vielä nousevan taistelemaan voitosta, olihan joukkueessa niin monta voittamaan tottunutta konkaria. Näin näyttikin käyvän aina tilanteeseen 12–10 saakka. Tässä vaiheessa Teamin vahvat aseet, joukkuepelaaminen ja voittamisen halu kuitenkin käänsivät pelin kulun ratkaisevasti helsinkiläisten eduksi. Liekö kapea materiaali vai sateinen sää puristanut mehut Liquidiscin pelaajista, sillä varsin hengettömältä otteet ratkaisuvaiheissa näyttivät. Team jyräsi taululle tylyt loppulukemat 21–14. Espoolaisten valtakausi oli päättynyt ja Teamin ensimmäinen SM-kulta oli ansaittu. Teamin mestaruus osoitti pitkäjänteisen työn merkityksen voittajajoukkuetta rakennettaessa. Läpi kesän hyvää ultimatea pelannut Team pystyi kasvattamaan joukkueeseensa uusia kovan luokan pelimiehiä vanhojen rinnalle. Esimerkkinä mainittakoon finaalin paras pelaaja, MVP Tapio Arimo. 

Maajoukkueen mitalikanta MM-kisoissa päättyy

MM-kisoissa Oslossa vuonna 1990 tapahtui tunteita kuohuttanut tapaus, kun toimitsija tuomitsi runkosarjassa Ruotsille 1–0 jo ennen ottelun alkua. "Suomalaiset eivat olleet toimitsijan mielesta maaliviivalla ajoissa, mistä tuomittiin ruotsalaisille maali vaikkei ottelu ollut edes alkanut. Suomen joukkueen havaittua toimitsijan antaman maalin joukkueen kapteeni Pasi Pesonen ja Eero Alperi kävivät asiasta keskustelun ensin toimitsijan kanssa ja tämän jälkeen Ruotsin joukkueen kapteenin Niklas Jälevikin kanssa. Toimitsija ilmoitti että hänen ajanottonsa mukaan Suomi oli ratkaisevasti myöhässä maaliviivalla ja tästä on ohjeistettu kisaorganisaatiota rankaisemaan maalilla vastustajalle. Niklas oli keskustelussa Pasin ja Eeron kanssa jotenkin lukossa (Ruotsi tiesi Suomen olevan kova vastus), eikä halunnut antaa maalia pois - siinä ei vanha seurakaveruus Örebrossa Pasin kanssa kahden vuoden takaa auttanut. Niinpä Pasi totesi Niklakselle ennen pelin aloittamista, että mikäli Suomi häviäisi ottelun yhdellä maalilla tulee Suomi tekemään toimitsijan tuomiosta protestin. Ottelu päättyi lopulta Ruotsin 15–14 voittoon ja Suomi teki asiasta kisojen direktoraatille vastalauseen. "Olisimme tehneet asiasta protestin jokatapauksessa, mutta erityisesti nyt. Ei MM-finaalipaikka voi ratketa toimitsijan päätöksellä", kommentoi Eero Alperi Helsingin Sanomissa 12.7.1990. Seurasi seuraavana aamuna pelattu uusintaottelu, jonka Ruotsi voitti ansaitusti 15–12 kiukkua puhisten. Siihen taisi kuitenkin mennä myös Ruotsin yllätysmahdollisuudet MM-kultaan asti, sillä niin paljon fyysistä ja henkistä energiaa tämä episodi molemmilta joukkueilta vei. Joukkue pelasi kokonaisuutena kuitenkin hyvät kisat tuoden palkintokaappiin pronssia", muistelee Pasi.

Ylemmässä loppusarjassa kaatui hienosti vielä lajin tulevat suurmaat Kanada 19–10 ja Australia 19–11. Hartti Suomelan arvokisadebyytti oli loistava. Hän oli yksi joukkueen tärkeimmistä pelaajista sekä hyökkäyksessä että puolustuksessa, henkisesti vahva periksiantamaton taistelija.

Maajoukkue uudistui radikaalisti vuoden 1991 EM-kisoihin. Puolet joukkueesta oli nuoria ensikertalaisia. Siitä huolimatta taso säilyi ja Suomi nappasi tutun hopeamitalin. Perinteisiä suurmaita Isoa-Britanniaa ja Saksaa kurmuutettiin edelleen pelin jokaisella osa-alueella. GB kaatui puhtaasti 18–12 ja Saksa 18–13. Ruotsi oli edelleen Englannin Colchesterissa voittamaton.

Uudet lajin mahtimaat alkoivat kiilautua mitaleille yhä useammin: Kanada ja Japani jo vuonna 1992 Japanin kotikisoissa. Vuosikymmenen loppupuolella Suomi sai taistella tiukasti sijoista 5–8. Huippuvuodet alkoivat olla takanapäin vuoden 1997 EM-kullan jälkeen.

Japanin vuoden 1992 MM-kisoihin oli lähtijöistä pulaa, voidaan puhua jopa maajoukkueen kriisistä. Tämä ilmiö on tunnettu nykyjääkiekosta, jossa Leijonapaita ei aina kaikkia sytytä. Joukkue menestyi kuitenkin hienosti saavuttaen 5. sijan. Martin Glantz kuvaili tilannetta tunteikkaasti Frisbarissa.

MM-kisoissa vuonna 1996 Jönköpingissä Suomen avoimen sarjan maajoukkue saavutti toistaiseksi viimeisen maailmanmestaruusmitalinsa, pronssia. Omassa lohkossaan Suomen miehet veivät mennen tullen heittopusseja Ranskaa, Tsekkiä ja Tanskaa. Hollantikin kaatui selvin numeroin 21–10. Japani antoi jo tiukan vastuksen, mutta joutui nöyrtymään 21–16. Ensimmäinen tappio kärsittiin hienon turnauksen jälleen kerran pelanneelta USA:lta, jota edusti legendaarinen Death or Glory Bostonista, siltäkin vain niukasti 21–17. DoG on yksi historian parhaista seurajoukkueista maailmassa.

Loppusarjassa Suomi koki ikävän takaiskun, kun vastaan tuli aiemmin varsin keskin-kertaisesti pelannut Kanada. Pohjois-Amerikan ihmeet taikoivat jostain käsittämättömän huruvaihteen päälle ja löivät uroomme 18–13. Finaalipaikka oli siten menetetty. Suomi voitti seuraavassa pelissä Saksan kunnon hajuraolla.

Turnauksen viimeisen, jo merkityksettömän ottelunsa, miehet pelasivat Ruotsia vastaan. Fanilauman saavuttua paikalle kannustamaan miehet alkoivat pistää tosissaan kampoihin rakkaille naapureillemme ja hävisivät vain kolmella maalilla. Tuliaisina kotiin pronssimitalit on kuitenkin hieno saavutus.

Kova kansainvälinen seura- ja maajoukkuetason kisakalenteri alkoi 1990-lopussa vaatia veroa. Joka vuosi oli jokin kova arvoturnaus jossain päin maailmaa ja etenkin pienemmissä ultimatemaissa seurajoukkue- ja maajoukkueturnauksiin suuntasi aina sama ydinporukka. Ensimmäisenä joukkuekadosta alkoi kärsiä maajoukkueiden EM-kilpailut. Vuonna 1997 EM-kisoissa Suomi palasi 17 vuoden jälkeen kultakantaan, mutta seuraavia maajoukkue-EM:iä saatiinkin sitten odottaa aina vuoteen 2003 asti.

Seurajoukkueet maailmalla tasaisesti kahdeksan parhaan joukossa

Toronton vuoden 1991 seurajoukkueiden MM-kisat olivat kovatasoiset. Parhaat jenkki-joukkueet olivat paikalla parhain miehistöin. Espoon Atletico oli paras ei-amerikkalainen yhdistelmä sijoittuen 40 joukkueen turnauksessa kahdenneksitoista. Kisojen parhaaksi päänahaksi jäi viidenneksi rankatun Chain Lightingin lyöminen alkulohkossa. Fysiikassa Ticon pojat olivat saavuttaneet parin vuoden aikana jenkkejä, mutta ainoastaan 9–11 pelaajalla turnauksen läpivieminen iski hapoille pelien lopussa. Usein mentiin vielä tasatilanteessa 12–12 taikka 13–13. Muutamassa ratkaisevassa pelissä maalin tai kahden johto kääntyi vastaavaan tappioon peräjälkeen. Kuuluisat NBA-valmentajan sanat "It's not over until it's over" pitivät totisesti paikkansa. Helsingin Team pelasi alemmassa loppusarjassa yltäen 20. sijaan. 

Vuoden 1993 seurajoukkueiden MM-kisoihin Suomesta ei saatu kasaan yhtään joukkuetta (vain Juha Jalovaara osallistui turnaukseen ulkomaalaisen joukkueen riveissä), mutta seuraavissa seurajoukkueiden maailmanmestaruusturnauksessa Englannin Millfieldissä (1995) Team jatkoi suomalaisjoukkueiden erinomaisia otteita. Teamin tuliaisina tuoma kahdeksas sija on suomalaisten kaikkien aikojen kolmanneksi paras sijoitus avoimessa sarjassa.

Historiallinen MM-hopea Liquidiscille 1999

Herran vuonna 1999 Liquidisc teki eurooppalaista historiaa esiintymällä vieläkin ainoana eurooppalaisena joukkueena MM-finaalissa Skotlannissa. Finaalissa Liquidisc antoi Bostonin DoGille (Death or Glory) pahimmillaan jo neljän pisteen etumatkan. Hyökkäyksen varmuus ei ollut normaalilla tasolla ja jokaisen maalin eteen Liquidisc joutui tekemään valtavasti töitä. Tiukan joukkuepuolustuksen, uhrautuvien puolustus- ja hyökkäysdyykkien sekä suomalaisten nostattaman kannustuksen voimalla suomalaiset nousivat loistavasti jo 18–18 -tilanteeseen. Nuori Ilkka Rämö käsitteli kiekkoa ihailtavan rauhallisesti espoolaisten rakennuksessa. Samoin nuorempi Haaramo Topi raastoi puolustuksessa ja hyökkäyksessä armotonta duunia vastustajan hyydyttämiseksi. Pitkät Marcus Långström ja Teemu Olvio tekivät loistavia keskikentän hakuja. Moninkertainen Yhdysvaltain mestari DoG sai yrittää monta kertaa Liquidiscin kivenkovaa puolustusta vastaan ennen voittomaalia. Liquidiscin usko ei ihan riittänyt loppuun asti, vaikka useita hyviä yrityksiä nähtiinkin. DoG vei ottelun lopulta niukasti 20–18.

Liquidiscin pelityyli oli varsin erilainen kuin DoGin. Bostonilaisten peli perustuu raivokkaisiin lämäreihin vahvoille kärjille. Rakentaa DoG ei halunnut, ellei ollut pakko. Liquidiscin pussipuolustus onnistuikin sotkemaan amerikkalaisten hyökkäystä usein. Liquidiscin pelityyli kävi kunnon päälle, mutta sitä joukkueelta löytyi. Vaikka Liquidiscillä on vahvoja heittäjiä, niin uhkaa ylöspäin olisi tarvittu vielä lisää. "Meiltä puuttuivat sellaiset kärjet, jotka olisivat kiilto silmissä jatkuvasti juoksemassa maaliin", sanoi Matti Suurnäkki ottelun jälkeen. Finaalin henki oli positiivinen yllätys. Virheitä huudettiin hyvin vähän, eikä kiistatilanteita juuri syntynyt. Ottelu oli miellyttävää katsottavaa. Hopeamitali oli Suomen, Euroopan ja historian ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen MM-seurajoukkuekisoista. Tähän asti yksikään eurooppalaisjoukkue ei ollut päässyt finaaliin asti eikä tämän jälkeen. Uskomatonta. Respect ja hattu päästä.

YHTEENVETO

1990-luvulla Suomi oli vieläkin hienosti maailman huipulla. Kilpailu kiristyi ja uudet mahtimaat Kanada ja Japani marssivat mitalipeleihin. Vuonna 1998 Minneapolisissa Kanada voitti ja Japani saavutti hopeaa. Suomi oli loistavasti  MM-tilaston 5. kahdella pronssi-mitalilla vuosilta 1990 ja 1996.

EM-kisoissa marssijärjestys säilyi; Suomi voitti toistaiseksi viimeisen mestaruutensa vuonna 1997, Ruotsin voittaessa kaikki aikaisemmat mestaruudet. Muista mitalimaista mainittakoon pioneerimaat Saksa ja Hollanti.

Seurajoukkuetasolla menestyivät luonnollisesti etupäässä USA:n joukkueet New York New York sekä DoG. Piristävän poikkeuksen tähän rintamaan teki Espoon Liquidisc vuonna 1999. Seurajoukkueiden EM-kisoissa oli hiljaiseloa, kun kaikki voimavarat menivät maajoukkue-toimintaan sekä seurajoukkueiden MM-kisoihin. 

1990-luvulla Suomessa joukkueiden määrä kohosi ennätykselliseen 16:een, tosin hiipuen lopulta kahdeksaan joukkueeseen. Laji levittäytyi edelleen myös pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Mestaruussarjassa pelasivat Vaasasta myös Thunder sekä Saints, LUC Lahdesta sekä Sipoo Odd Stars. Vuosikymmenen alkua hallitsi Atletico, mutta ikuinen "pronssi-joukkue" Team kahmi peräti kolme mestaruutta. Kolme mestaruutta voitti myös Ticon ja EUC:n fuusio jo kehuja kerännyt Espoon Liquidisc. 

Pistepörssejä ei pidetty systemaattisesti, alla oleva TOP 7 on Frisbareista poimittu eikä siis kata kaikkia kausia:

Yllä mainittu ei siis ole absoluuttinen totuus, mutta antaa kuvan, kenelle vastuu hyökkäyksen ratkaisuista kasaantui.

Tilastoliite

Lähde: Hartin tilastot

https://www.hartti.com/national_teams/

Taulukko 1. Avoimen sarjan MM-kisat on järjestetty 14 kertaa vuosina 1983–2016. Vain kahdeksan maata on päässyt mitaleille. Vuonna 2020 koronavirus perui kisat.

Taulukko 2. Avoimen sarjan seurajoukkueiden MM-kisoja on järjestetty 11 kertaa vuosina 1989–2018 pl. Perth 2006. Taulukossa on 10 parasta joukkuetta.

Taulukko 3. Avoimen sarjan EM-kisoja on järjestetty 15 kertaa vuosina 1980–2019. Mitaleille on päässyt 10 maata.

Taulukko 4. Avoimen sarjan SM-kisoja on järjestetty 39 kertaa vuosina 1981–2019. Taulukossa kahdeksan parasta.

Linkkejä suomalaiseen ultimateen

Jari Mäkisen kokoama Finnish ultimate highlights Youtubessa (52 videota vuosilta 1982-2020)

Hartin hienoja tilastoja on hyödynnetty myös toisessa paikassa ja lisätty siihen paljon lisää. Tilastoista löytyy jaottelulla USA, World, Europe, Pan-America, Africa ja Asia. Dataa on kerätty sekä seurajoukkueista että maajoukkueista kaikki sarjat ja ikäluokat. Kattavin tilasto Ultimatesta tähän mennessä löytyy alta.

https://ultimate-reference.com/championships/Europe

On myös näppärä "tee se itse" -tilasto, jota voi itse täydentää omalta osaltaan. On myös mahdollista saada editointi-oikeudet, joilla voi muokata turnauksia ja joukkueita. Suomalaiset ovat hyvin edustettuina mm. pisin Ultimate-ura tähän mennessä tilasto sekä kuinka monta turnausta/sarjaa on pelannut tähän mennessä. Data on painottunut Eurooppaan, jenkit puuttuvat. Lisäksi usean ruotsalaisen huipun tietoja ei ole syötetty.

https://ulti.info/home