MM-hopeaa 1983
Ensimmäiset ultimaten MM-kisat pelattiin Göteborgissa elo-syyskuun vaihteessa 1983. Ruotsi oli hallitseva euroopanmestari ja kotikisat olivat heille upea näyteikkuna levittaa lajia maassa edelleen. Kisajärjestelyihin oli panostettu valtavasti ja kisat huipentuivat legendaarisella Ullevin stadionilla pelattaviin finaaleihin.
Kyseessä oli ensimmäinen kerta kun eurooppalaisilla oli mahdollisuus kohdata amerikkalaiset huippupelaajat kansainvälisissä arvokisoissa. USA:ta edusti kisoissa hallitseva Yhdysvaltojen mestari Boston Rude Boys. Euroopasta osallistui 10 maata maajoukkueidensa voimin.
Suomen miesten (avoimen sarjan) joukkueessa pelasi 20 pelaajaa Harri Spoofin toimiessa joukkueen valmentajana. Harri toimi kisoissa myös naisten maajoukkueen valmentajana, joten tehtävää hänella riitti kisojen aikana. Hän oli eurooppalaisia tienraivaajia toimiessaan puhtaasti päävalmentajana, kun yleinen tapa oli pelaajavalmentajien käyttö niin seura- kuin maajoukkuetasollakin 80-luvulla eri puolilla Eurooppaa ja lajin emämaassa USAssakin. Omakohtaista pelikokemusta Harrilla oli maajoukkueesta jo vuosilta 1980 (EM-kulta) ja 1981 (EM-pronssi).
Harrin johdolla Suomi oli valmistautunut kisoihin huolella. Etenkin kova fyysinen harjoittelu ja joukkueelle iskostettu selkeä pelityyli antoivat Suomelle hyvät lähtokohdat kisoihin.
SUOMEN ALKULOHKO JA PELITYYLI
Suomen pelityyli olikin eurooppalaisille vastustajille myrkkyä alkulohkossa. Italia, Sveitsi, Norja ja Ranska kaatuivat kaikki selkein lukemin Suomen pystyessä juoksuvoimallaan ja kovemmalla pelitempollaan dominoimaan otteluita. Suomen vaihtoruletti pyöri 20 pelaajaan voimin tehokkaasti mahdollistaen kovan fyysisen paineen vastustajan hyökätessä, ja sitä seuranneet katkot pystyttiin hyödyntämään tehokkaasti.
Hyökkäysmuodostelmana oli kolmen rakentajan, kahden keskikenttämiehen ja kahden kärkipelaajan ryhmitys, missä rakentajille annettiin paljon tilaa hyökkäyksen käynnistyksessä (jopa puolet kentästä). Puolenkentän jälkeen haettiin syötöllä keski-kenttämiehiä, jotka edelleen toimittivat kiekon kärjille maaliin.
Heikompia maita vastaan tämä toimi usein oppikirjamaisesti, mutta vastuksen koventuessa pelipaikat menivät luonnollisesti enemmän sekaisin, kun vastustajan puolustus pakotti yläkentän osallistumaan rakentamiseen jo varhaisemmassa vaiheessa hyökkäystä.
Osana hyokkäystä toimivat myos "scriinimäiset" kiekonhakutavat. Tyypillisimmässä versiossa kiekkoa hakeva hyökkääjä juoksi suoraan kohti kiekollista kanssapelaajaansa tullen aivan kiekollisen "iholle". Kiekottoman pelaajan puolustaja joutui näin hieman sivuun tilanteesta ja kiekkoa hakevan oli helppo "pakittamalla" saada itsensa vapaaksi ja lyhyt syöttö oli mahdollinen. Jopa amerikkalaiset olivat tämän suomalaisten kuvion kanssa ihmeissään. Nykysäännöillä tämä ei taitaisi mennä läpi...
Puolustuspeli perustui suurimmaksi osaksi "laita kiinni -miespuolustukseen". Kun suomalaisten kunto ja nopeus olivat hyvää tasoa ja varmistus otettiin "perän" (oman maalialueen) puolelta eivät vastustajat päässeet juurikaan heittämään pitkiä maalisyöttöjä suomalaisia vastaan. He joutuivatkin yleensä pelaamaan vastaanhakuhyökkäyksiä, joissa suomalainen puolustaja hengitti koko ajan niskaan ja oli valmiina syötönkatkoon. Tämän puolustusmuodon lisähyötynä oli se, että jokainen pelaaja tiesi tarkkaan paikkansa kentällä eikä yllätyksiä tai helppoja maaleja vastustajille juurikaan tullut. Toki myös ns "face to face" eli "naamapuolustus" oli suomalaisten keinovalikoimassa.
ENSIMMÄINEN KOHTAAMINEN USA:N KANSSA
Suomen ottelu USAn Rude Boyseja (Boston) vastaan oli Suomen alkulohkon "finaaliottelu". Lohkovoittaja kohtaisi toisen alkulohkon kakkosen semifinaaleissa, joten asetelma oli selvä. Päivän kisalehti hehkutti kohtaamista etukäteen otsikolla: The Finnish Sisu vs American Spirit.
Ottelussa kyyti oli suomalaisille kylmää. Amerikkalaiset olivat latautuneet huolella suomalaisten kohtaamiseen ja se tuotti tulosta. Erittäin varmalla hyökkäyspelillään ja kovalla miespuolustuksellaan jenkit jyräsivät lopputulokseksi 15-2.
Amerikkalaisen vielä suomalaisiakin kovempi fyysisyys ja pelitilannekovuus sekä ns. helppojen virheiden lähes täydellinen puuttuminen tekivat suuren vaikutuksen suomalaisten lisäksi koko eurooppalaiseen liitokiekkoyhteisöön. Joku oli laskenut, että Rude Boysit tekivät koko ottelussa vain kolme syöttövirhettä. Tällaista peliä ei Euroopassa oltu aiemmin nähty.
"Rudyt olivat erittäin fyysinen joukkue jopa amerikkalaisella mittapuulla mitattuna", muistelee kisoissa Suomen joukkueessa pelannut Pasi Pesonen. "Omissa hyökkäyksissämme ei ollut lainkaan tuttua turvallisuuden tunnetta, kun oma puolustaja oli koko ajan aivan iholla ja valmiina syötönkatkoon, mikäli syötössä oli pientäkin epätarkkuutta tai se oli liian löysä. Kiekollista pelaajaa markkeroidessaan Rudyt olivat niin lähellä heittäjää kuin säännöt sallivat ja pysähdyslaskennan edetessä markkerin kädet alkoivat heilua kuin tuulimyllyn siivet, millä yritettiin saada heittäjä panikoimaan".
Rude Boysit hakivat henkistä yliotetta vastustajistaan myös kentän laidalta. Ennen otteluiden alkua, puoliaikojen päättyessä ja aikalisien lopuissa he pusersivat itsensä tiukkaan sumppuun missä he "eläimellisesti" ärisivät, murisivat ja epäselvästi mölisivät äänenvoimakkuuden noustessa korkeisiin desibeleihin. Äkkiä meteli katkesi kuin veitsellä leikaten ja ilmoille kaikui kovaa ja rytmikkäästi huuto: "Rudys cannot fail". Vastustajien ja katsojien huomio oli taattu.
"Lyhyesti sanottuna saimme kovimman mahdollisen kasteen amerikkalaiseen ultimateen Rudeilta. Ottelussa kuitenkin nähtiin, että omatkin kuviomme kyllä purevat, kun niitä uskalletaan hyvällä itseluottamuksella toteuttaa. Varsinkin rakennuskaksikko Klade ja Jukka (Klaus Korpela ja Jukka Kauppinen) hassutti jenkkejä moneen otteeseen lyhyisiin syöttöihin perustuvalla "Stockan ovet" rakennustyylillään. Valitettavasti se ei kuitenkaan riittänyt ja matsi oli liian nopeasti ohi. Se ei kuitenkaan syönyt joukkueemme uskoa finaalipaikkaan, mikä kertoo paljon joukkueemme henkisestä voimasta ja yhteishengestä" päättää Pasi.
SEMIFINAALIT
USA:n voitettua alkulohkon sai Suomi semifinaalivastustajakseen toisen alkulohkon yllätysjoukkueen Itävallan. Itävalta oli antanut shokkihoitoa voittamalla isäntämaan ja hallitsevan euroopanmestari Ruotsin heti kisojen avauspaivänä lukemin 15-13. Tämä voitto takasi heille lopulta alkulohkovoiton ja Suomen välierävastustajaksi.
Ottelusta muodostui yksi Suomen ultimatehistorian klassikoista. Annetaan Frisbarin (4/1983) kertoa:
" Perjantai ja ratkaiseva päivä. Aamulla klo 9 alkaisivat semit. Kohtaisimme itävaltalaiset jotka uhkuivat voitontahtoa. Mutta suomalainen sisu värisi voimaansa. Vedot oli lyöty. Moni jenkeistä oli lyönyt vetoa Itävallan puolesta, vain yksi luotti Suomeen. Ottelu alkoi. Alku oli järkyttävä. Itävalta meni nopeasti 2–0 johtoon, mutta valmentaja Harri Spoofin ottaman time-outin jälkeen alkoi hirvittävä taisto. Ykkösketju Klade Korpela, Jukka Kauppinen ja Pekka "Bob" Ranta muuttivat taktiikkaa. Jukka ja Klade rupesivat kaksistaan tuomaan kiekkoa ylös ja Bob teki tilaa molemmille ylhäällä. Samoin ryhtyivät myös muut ketjut prässäämään face-to-face-taktiikalla. Kauaa ei kestänyt, kun Suomi meni muutaman maalin johtoon. Klade voi pahoin armottomasta duunista. Bobin oli palattava alas apuun. Tilanne oli jatkuvasti tiukka: vain maalin ero. Tilanne oli 14–13 meille - vain maali ja voitto olisi meidän."
Itävalta kuitenkin tasoitti ottelun tilanteeseen 14–14 ja voittoon vaadittiin nyt Suomelta 2 maalin ero. Suomi teki tilanteeksi 15–14 ja sitä seuranneen Sebastian Bondestamin katkon avulla Suomi pääsi nyt yrittämään ratkaisevaa maalia. Annetaan Frisbarin (4/1983) kertoa loputkin:
"Suomen ratkaisuheitto mutta ei...Itävallan moottori nappasi kiekon ja lähti vastaiskuun, mutta onneksi onnetar oli puolellamme. Itävalta möhläsi myös varman maalin ja uusimme hyökkäysyrityksen. Kauppinen piti kiekkoa maalialueen tuntumassa. Laidalta kuului voimakas kannustushuuto: "Rauhassa, älä hätäile, nyt ei saa mokata". Rauhaisa ja keskittynyt heitto vastakkaiseen kulmaan kohti Tipi (Timo) Luomaa. Kiekko nousi kuitenkin kovin korkealle ja moni oli jo valmis luopumaan. Mutta onneksi vastaanottaja oli Tipi, noin metrin ponnistus ylöspäin - ja kiekko oli tukevasti Tipin hyppysissä. ELÄKÖÖN. Me ollaan finaalissa. Silmät siinä kastuivat isänmaan puolesta : Suomi MM-finaalissa".
Toisessa semifinaalissa Ruotsi kohtasi USA:n. Ruotsi sai heti alkuun 2–0 johdon mikä sai amerikkalaiset ottamaan aikalisän. Jenkkimylly alkoi alun yskähdyksen jälkeen käynnistyä ja hyvin taistellut Ruotsi joutui taipumaan luvuin 9–15. USA tuli näin loppuotteluun Suomea vastaan.
JOUKKUEHENKI
Suomen joukkue oli paitsi fyysisesti niin myös henkisesti vahva. Joukkueessa pelasi hyvinkin erityyppisiä ja erilaisista urheilutaustoista tulleita pelaajia, jotka kuitenkin kesän harjoittelujakson aikana olivat hitsautuneet hienosti yhteen.
Esimerkkeinä erilaisista urheilutaustoista voidaan mainita sulkapallosta paremmin tunnetut Tony Tuominen ja Jukka Kauppinen, joista Tony oli sulkapallon kärkipelaaja Suomessa vuosien ajan ja Jukkakin TOP 10 pelaaja vuosikausia. Tony oli ultimatemaajoukkueessa raudanluja puolustaja ja Jukka aivan keskeinen rakentajapelaaja.
Kärkipelaajana pelannut Cedric Wrede oli ennen ultimateuraansa paremmin tunnettu ralliurheilusta ja toinen kärki Tuomas "Billy" Tanska suunnistuksesta. Molempien panos kärjessä muiden kärkipelaajien lisäksi oli Suomen maalitehtailussa tärkeä. Vastaavasti Suomen joukkueen muillakin pelaajilla oli hyvin monipuolista urheilutaustaa ennen "ultimateuraansa" tai jopa sen rinnalla. Tukevia muita lajeja olivat mm. koripallo, maahockey, käsipallo, liitokiekon yksilölajit sekä juoksu ja kuntosaliharjoittelu.
"Suomen joukkueen menestyksen takana kisoissa oli kovan fysiikan lisäksi rautainen yhteishenki ja tietynlainen luovuus", muistelee Göteborgissa maajoukkuedebyyttinsä tehnyt Tuomas Tanska. "Pelipäivien iltoina luovuus ilmeni uutena, illalla pimeässä pelattavana lajina, Maximum Time in Forest (MTF). Majoituksen välittömässä läheisyydessä oli loiva rinne , joka kasvoi eteläruotsalaista pensaspusikkoa. Joku siinä sitten keksi tempaista 165:n (kiekon) pusikkoon ja totesi kaverille että: "Nouda toi, mä otan aikaa". Kisat olivat pystyssä alta aikayksikön" jatkaa Tuomas.
"Viikon aikana laji kehittyi myös parikilpailuksi niin, että kun vastapuoli heitti, niin toisesta parista toinen katsoi, mihin kiekko lensi ja opasti sitten (huudoin) pariansa etsinnässä. Vaikka olosuhteet MTF:ssä olivat haastavat, isommilta loukkaantumisilta vältyttiin ja viikon lopuksi niissä ihan oikeissa MM-kisoissakin juhlittiin menestystä" lopettaa Tuomas.
FINAALI ULLEVILLA
Ensimmäisessä ultimaten MM-finaalissa kohtasivat siis USA (Boston Rude Boys) ja Suomi. Ottelun aloitusseremoniat Ullevin stadionilla olivat hienot .
"Molemmat joukkueet seisoivat maaliviivoillaan odottavaisina. Keskelle kenttää laskeutui helikopteri ja sieltä astui ulos Tobbe Svensson (Ruotsin Frisbeeliiton pj?) virallinen pelikiekko kädessään. Kapteenit Klaus Arpia ja Steve Mooney astelivat Tobben luo, kättelivät, vaihtoivat lahjat, arpoivat aloituksen ja toivottivat onnea toisilleen" (Frisbari 4/1983).
Mainittakoon, että Steve Mooney valittiin myöhemmin urallaan Ultimate Hall of Fameen ja hän on kiistatta yksi ultimaten kaikkien aikojen amerikkalaisista legendoista. Klaus Arpian merkityksen suomalaiselle liitokiekkoilulle tietävät kaikki. Legendojen "handshake" ennen historiallista finaalia oli mahtava tapa aloittaa kamppailu maailmanmestaruudesta.
Itse ottelu oli alkusarjakohtaamista tiukempi, joskin amerikkalaiset saivat alussa 5-0 johdon. Suomi pääsi kuitenkin peliin paremmin kiinni tässä kovan ja puuskittaisen tuulen ja siitä aiheutuneiden lukuisien turnovereiden värittämässä kamppailussa. Historiallisen, ensimmäisen suomalaismaalin MM-finaalissa syötti Johan "Junnu" Rinne reilun kahdeksan minuutin kohdalla ja tilanne oli 5–1. Maalintekijänä oli Timo "Tipi" Luoma.
Tästä Suomi sai lisää virtaa ja tilanne kaventui lukuihin 6–3 Suomen jokaisen kentällisen onnistuessa maalinteossa. Tämä oli kuitenkin Rude Boyseille herätys ja vastustamattomasti he tekivät seuraavat neljä pistettä. Puoliajalle mentiin lopulta USA:n johtolukemissa 12–4. Huomioitavaa on, että aiemmista otteluista poiketen finaalit pelattiin aikarajoitteisina eli tehokasta peliaikaa mitaten.
Toisella jaksolla Suomi jatkoi urheaa taisteluaan ja sai ensimmäisen jakson tavoin paljon "turnovereita" kovalla puolustuksellaan, jota kova tuuli merkittävästi auttoi. Vastaavasti suomalaisille tuli ensimmäisen jakson tapaan liikaa kiekonmenetyksiä omissa hyökkäyksissään ja ero Rude Boyseihin kasvoi amerikkalaisten eduksi tasaisesti. Lopputulos 29–11 bostonilaisille oli tosiasia samoin kuin suomalaisten historiallinen MM-hopea.
Ottelun jälkeen vain harva pelaaja tiesi, että MM-finaaliin pääseminen tulee jatkossa olemaan entistä vaikeampaa. Finaalin saivat kuitenkin kokea vuonna 1988 vielä uudestaan Göteborgin joukkueessa pelanneista 12 pelaajaa. Sen jälkeen finaalipaikkaan ei olla avoimen sarjan maajoukkueiden MM-kisoissa ylletty.
MAAJOUKKUEEN VALMENTAJAN YHTEENVETO KISOISTA
Harri Spoof palaa 37 vuotta Göteborgin kisojen jälkeen, marraskuussa 2020, muistoissaan kisoihin ja lajin filosofiaan: "Ultimate on todellinen joukkuepeli, koska siinä ei saa liikkua pelivälineen kanssa. Tämä on uniikkia ja vaatii siksi nopeaa pelin lukemista ja oikea-aikaista ajoitusta. Lisäksi mielestäni tärkeintä ja arvokkainta on luovuttaa oma tila sille, joka hakee syöttöä. Tästä erityismaininta Jouni Tapiovaaralle, joka sisäisti tämän erittäin hyvin ja ymmärsi sen arvon. Edellä kuvattu on asia minkä haluaisin välittää nykyiselle sukupolvelle".
Harri jatkaa analyysiaan Suomen joukkueesta: "Göteborgin 1983 joukkue oli kovakuntoisin, uhrautuvaisin (vaikka kovien kenttien takia paikat valuivat verta) ja ammattimaisin joukkue minun urallani (Harrin viimeiset maajoukkuekisat olivat valmentajana 1986, toim. huom). Me harjoittelimme ns. "harrasteurheilijoiksi" todella kovaa ja sitoutuneesti. Olisi epäreilua nostaa ketään yksilöä ylitse muiden tästä mielettömästä porukasta, mutta joukkueen pukukopissa itse valitsema tsemppipalkinto meni kuitenkin mielestäni oikealle henkilölle, Pasi Pesoselle. Arvostan ja olen loputtoman ylpeä siitä työmoraalista mikä koko joukkueella oli."
Harri nostaa myös esiin kokeneiden pelaajien merkityksen "debytanttien" sisäänajossa: "Näissä kisoissa Suomella oli ensimmäistä kertaa laaja pelaajamateriaali myös kyvykkäiden kiekonkäsittelijöiden osalta. Vaikka osalta pelaajista puuttui kokemus kovapaineisista kansainvälisistä otteluista, suoriutuivat he kisoista esimerkillisesti kokeneempien pelaajien tukemana. Siksi kisat olivat Suomelle valtava menestys: miehille hopeaa, naisille hopeaa ja vielä junnuille kultaa. Onkohan tätä koskaan lyöty?" Ei ole.
Esimerkkinä loistavasti kiekonkäsittelijänä suoriutuneesta debytantista oli joukkueen kuopus, Jouni "Piippu" Manninen. Piippu oli vain 16-vuotias kisojen alkaessa, mutta rakensi peliä kuin kokenut kehäkettu läpi kisojen. Erinomaisten peliesitysten lisäksi hän otti paikkansa joukkueen "vitsinkertojaosastolla" kivuttomasti. Mainio esimerkki siitä miten kaikki pelaajat olivat joukkueessa tasa-arvoisia pelivuosien määrästä riippumatta.
Harri päättää muistelunsa kisoista näin: "Huimasta menestyksestä huolimatta itselleni jäi kuitenkin vuosiksi vähän ristiriitaiset tunnelmat Göteborgin kisoista. Elämäni upein ottelukokemus on ehdottomasti semifinaali Itävaltaa vastaan. Semmoista joukkueen tunnetasoa, yhteenkuuluvuutta, taistelutahtoa ja peräänantamattomuutta kokee harva koskaan. Toisaalta siellä tapahtui myös elämäni karvain kokemus lajin parissa; naisten maalin tappio finaalissa USA:ta vastaan. Koen myös tehneeni siinä ottelussa valmentajaurani suurimman taktisen virhearvion. Naiset eivät kuitenkaan ilmeisesti kokeneet samoin, koska heittivät coachin matsin jälkeen ilmaan. Se on ikimuistoinen tunnetila sydämessä. Onneksi ajan myötä muistoni tapahtuneesta ovat muuttuneet pelkästään positiiviseksi."